Page 12 - Merimies 4 2017

sivuseili
Merimiehen kaipuut
lapsuuteni kesiin uudessakaupungissa kuuluivat vanhat merimiehet, joilla oli jäntevissä käsivarsissaan tatuoituna ankkurit. Heillä oli kotonaan kummallisia tavaroita kuten täytettyjä kilpikon- nia, hain selkänikamista tehtyjä kävelykeppejä ja kamferipuisia ark- kuja, joiden avain helähti heti, kun sitä kosketti. Hautausmaalla merikapteenien hautoja koristivat lapsen pään kokoiset, ruusun- punaiset Intian simpukat ja oudot kotilot.
joka toinen vuosi. Ja isäkin hakkasi noin vain lämpimikseen. Jos pojat luulivat pääsevänsä hakkaamista pakoon, niin merillä heitä vasta hakattiinkin.
”Merimiehen muija ja kalamiehen koira – ne rannalla istuu ja ruikuttaa”, lauletaan, mutta muijat olivat kovia ja käytännöllisiä. Muija alkoi elää lesken elämää, jos miehestä ei vuosiin kuulunut mitään. Varustamot eivät leskistä välittäneet. Heille vain ilmoitet- tiin – jos viitsittiin – että laiva oli uponnut ”miehineen ja rotti- neen”. Näin miehen hautapaikaksi tuli paperilappunen piirongin- laatikossa.
Kirjan sankariksi nousee vihainen leski, joka päättää, ettei hä- nen pojastaan saa ikinä tulla kalan
Leikkitoverini isä oli merikapteeni ja heillä oli kotona ”hienoa”. Oli silkkimattoja ja kippurajalkaisia tuoleja. Tyttö näytteli leuhkien isänsä Kiinasta tuomaa helmikoristeista käsipeiliä, jota ihailin ja kadehdin. ”Kapteeni on varmasti kuin Peppi Pitkätossun isä”, ku- vittelin. Mutta petyin. Hän olikin lai-
ha, totinen ja komenteli olemaan
hiljaa. ”Hän ei varmaan osaa tans-
sia Etelämeren saarilla”, päättelin.
Mutta opin jo varhain, että meri-
mies on eri mies. Hänellä on aina ikävä. Merellä hän tuijottaa Ete- län ristiä kaivaten koivua ja tähteä. Ja maissa hän kaipaa aavalle merelle. Korvissa soi ikuinen kohina ”merelle, merelle”; levoton kaipuu asustaa soluissa.
Kaikkien ”meren nälkäisten” pitäisi lukea tanskalaisen jens Carsten jensenin Me hukkuneet”. Jensen kertoo kotikaupungis- taan, pienestä meren rannan Marstalista. Paikka voisi yhtä hyvin olla Uusikaupunki, Kokkola, Pietarsaari – kaikki menneen ajan suu- ria purjelaivasatamia. Kirja on viiden sukupolven tarina.
Marstalissa eli vain naisia ja lapsia, sillä kaikki miehet olivat me- rillä. Pojat eivät tienneet muista ammateista, vaan odottivat kärsi- mättömästi pääsyä seikkailuihin. Koulu ei maistunut ja opettaja hakkasi aakkosia kepillä päähän. Jensenin mukaan pojat lähtivät merille 14-vuotiaina. Siis lapsina! Sitä ennen he olivat tavanneet isänsä noin seitsemän kertaa ja silloinkin vain kuukauden, pari,
ruokaa. Hän vihasi merta, sen suolais- ta tuoksua, aaltojen ärjyjä hampaita ja petollisuutta niin paljon, että päätti KOSTAA MERELLE! Ei mikään pieni
haaste, mutta hän sai muutettua koko kaupungin ja pojat hankkiu- tuivat muihin ammatteihin. Oliko tämä onneksi – se on toinen ta- rina. Muistot kaipuineen jäivät ainakin elämään. Niistä mekin lau- lamme kuin vanha merimies koti-ikäväänsä merellä: ”Sinne mä ikävöin, suviyön loistohon. Siellä on aatoksein päivin öin ja sydä- mein rauhaton”.
pirkko arstila
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.
Laivan ilmoitettiin uponneen miehineen ja rottineen.
12 MS // 4 • 2017