Page 13 - Työpoliittinen aikakauskirja 2 2017
P. 13

Työpoliittinen aikakauskirja 2/2017
Artikkeleita
Historiallisesti vähän tunnettu seikka on kan- salaissodan alla, loppukesällä ja alkusyksystä 1917 porvarien ja sosialistien yhteisymmärrys työttömyyden torjumisesta - samaan aikaan kun kumpikin jo järjestäytyi aseellisesti (Kalela, 61). Valtiollisen työttömyyspolitiikan ensimmäiset askeleet liittyivät kauppa- ja teollisuustoimitus- kunnan alaisuuteen asetettuun valtakunnalli- sen työnvälityskeskustoimistoon. Vuoden 1918 tammikuun loppuun mennessä työnvälitystoi- mistoja oli 19 uudella paikkakunnalla. Nämä toi- mistot olivat kunnallisia, mutta valtio maksoi kuluista puolet.
Työttömyyspolitiikan hallinnolliset järjeste- lyt heijastivat osaltaan politiikkaan liittynyttä ajattelumallia: työnvälitystoiminta nähtiin osana työväenkysymyksen ratkaisukeinoja ja siksi sen paikka oli kauppa- ja teollisuustoimituskunnassa ja vuonna 1917 perustetussa uudessa sosiaalitoi- mituskunnassa, jonka tehtäviin työnvälitys ja työttömyys kuuluivat. Kulkulaitostoimikunnan tehtäviin taas tuli yleisiä töitä koskeva kohta.
Metsätyöt, kortisto ja 30-luvun pulavuodet
1920- ja 30-luvuilla tuettiin pienviljelyä ja jatkumona tälle toisen maailmansodan jälkeen työttömyyspolitiikassa oli Kari Vähätalon (1983) mukaan tarkoitus tarjota työtilaisuuksia met- sätöissä työllistettävälle työvoimalle eli maa- seudun asukkaille silloin kun vientiteollisuus ei työllistänyt riittävästi. Vuonna 1928 talouden kasvu pysähtyi ja työttömyydestä tuli taas ajan- kohtainen kysymys. Työttömyys nousi korkealle tasolle vuosina 1929–34. 1920-luvulla työttömyys nähtiin köyhäinhoidollisena ongelmana ja poli- tiikka painottui kausityöttömyyden torjuntaan hätäaputöiden avulla. Kausityöttömyyden tor- junnan kehittyneempi muoto olivat etenkin Metsähallituksen hankintahakkuut, joita ajoi- tettiin hiljaisiin talvikuukausiin.
Kunnat oppivat myös 1920-luvulla käyttä- mään työttömyyttä perusteena valtion tuen saamiselle omille töilleen. Valtionhallinnossa ei ollut vuosina 1922–25 minkäänlaista työttö- myyden torjunnan koordinointiin keskittyvää toimielintä.
Vuonna 1929 asetettu työttömyyskomitea oli tavallaan väliaikainen järjestely, pulakauden poik- keusoloista johtuen valtion mukaan tuloa pidet- tiin perusteltuna, mutta päävastuu työttömyyden hoidosta katsottiin edelleen kuuluvan kunnille.
Kuntien tuli alkaa pitää työttömyyskortistoa4 , johon ei kuitenkaan saanut ottaa tunnetusti työntekoon haluttomia ja työtä karttavia hen- kilöitä, eikä köyhäinhoidon huollettaviin kuu- luvia. Hätäaputöitä alettiin kutsua varatyöksi. Senkin lähtökohtana oli köyhäinhoidollinen aja- tus: tukeen oikeutti vain hädänalainen asema. Työt olivat pääosin maanteiden ja rautateiden
rakentamista ja maanparannustöitä. Kulkulaitosministeri Niukkanen halusi vuonna 1932 työttömyyspolitiikan perusteellista muuttamista. Asiantuntijalautakunta ehdotti ylimääräisiä yleisiä töitä. Työntekijät tuli ottaa työnvälityksen kautta, eikä työttömyyslautakun- nan kortistoista. Muutos ajoittui kuitenkin suh- dannepoliittisesti liian myöhään, kun suhdanne-
pohja oli jo saavutettu.
Vuonna 1936 vahvistettiin työttömyyspoli-
tiikan uudet periaatteet. Työttömyyspolitiikka muuttui nyt askeleen valtiolliseen suuntaan. Jos kunta oli hoitanut oman osuutensa eli jär- jestänyt työtä määräosalle kortistoiduista työt- tömistä, tulivat valtion toimet mukaan kuvaan. Kulkulaitosministeriöön tuli myös toinen minis- teri työttömyyden torjunnan tehtäviin.
Työnvälitystä ja ammatinvalinnanohjausta
Kun Eino Kuusi oli vuonna 1914 hahmot- tanut ohjelman, jossa työmarkkinat nähtiin
4 Tiainen (1994) on kasvutilinpitoa käsittelevässä väitöskirjassaan kehittänyt myös työttömyyden pitkiä aikasarjoja. Niiden mukaan 1930-luvulla työttömyys nousi enimmillään runsaan 120 000 hengen tasolle ja työttömyysaste yli 8 prosenttiin.
13


































































































   11   12   13   14   15