Page 14 - Työpoliittinen aikakauskirja 2 2017

Artikkeleita
Työpoliittinen aikakauskirja 2/2017
kokonaisuutena ja työllistäminen, työttömyy- denaikainen toimeentulo ja työnvälitys olivat pääosat, lisäsi hän niihin vielä työvoiman liik- kuvuuden ja ammatinvalinnanohjauksen. 1920- ja 30-luvuilla näitä kuitenkin käsiteltiin täysin erillisinä asioina. Alueellisesta ja ammatilli- sesta liikkuvuudesta ei ollut juuri puhettakaan. Ammatinvalinnanohjauksessa päästiin kuiten- kin liikkeelle kun Helsingin työnvälitystoimis- toon perustettiin vuonna 1937 ammatinvalin- nanohjausosasto.
Vuoden 1936 työnvälityslaki perustui uusklas- sisen liberalismin periaatteille. Laki korosti työnvälityksen ja työttömyyshuollon erillisyyttä. Tavoitteeksi asetettiin, että työnantaja saa tar- jottuun työpaikkaan sopivimman ja parhaan saatavissa olevan työntekijän ja työntekijä sitä työtä, jota hän parhaiten kykenee suorittamaan. (Kalela 1989, 105). Työnvälityksessä oli ollut aiemmin vallalla periaate, että työpaikka osoi- tettiin hakijoille ilmoittautumisjärjestyksessä.
Kun pääosa työttömistä oli aiemmin ollut maaseudun väestöä, nousi kaupunkilaisten osuus talvella 1933/34 puoleen ja ylikin. Vuonna 1933 työttömyysohjeissa määrättiin, ettei yli kolme hehtaaria muokattua peltoa omaavaa pie- nviljelijää saanut hyväksyä kortistoon.
Ammatillinen koulutus oli heikosti järjes- tettyä ja ammattiosaamisen puutteet johtivat siihen, että kauppa- ja teollisuusministeriöön perustettiin ammattikasvatusosasto v. 1942 ja ammatinvalinnanohjaustoimisto v. 1945. Vuoden 1941 alussa työmarkkina-asiat oli kes- kitetty kulkulaitosten ja yleisten töiden ministe- riölle, mikä loi pohjan vuonna 1970 perustetulle työvoimaministeriölle (Kalela 1989, 117–8). Yksi tekijä ammatillisen koulutuksen heikkouteen oli se, että pelättiin maaseudun nuorten läh- tevän asutuskeskuksiin muun kuin maatalou- teen liittyvän ammattikoulutuksen vetäminä. Välirauhan aikana työvoimapolitiikka –käsite tuli yleiseen käyttöön.
Sotien jälkeen työvoimapolitiikka muuttui aiemmasta liberalistisesta suuntauksesta suun- nitelmalliseen ja valtiolliseen painotukseen
päin. Ajattelutapa muuttui myös työttömyyden hoidosta enemmän työmarkkinoiden ja työvoi- man kysynnän tarkastelun suuntaan.
Ajattelutavan muutos työttömyyden syistä näkyi myös työttömyyskorvausjärjestelmässä. Vielä 1930-luvun pulavuosien jälkeenkin kor- tistoon pääsyn edellytyksenä oli hädänalai- nen asema, joka perusteli yhteiskunnan avun. Marraskuussa 1944 työttömyysohjeissa kritee- riksi asetettiin taloudellisen avun tarve.
”Työvoimakaaderien totaalinen esiinvetäminen”
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön osastopäällikkö Eljas Kahra kehitteli 40-luvulla monia ehdotuksia työvoimapolitiikan uudista- miseksi. Kahralle kävi joissain suhteessa kuin Eino Kuuselle: hänenkin ideansa toteutuivat vasta paljon myöhemmin. Kahran tällaisista ehdotuksista työministeriön perustaminen (1989), liikkuvuusavustukset (1964), kurssiavus- tukset (1960) ja osatyökykyisten huollon järjes- täminen olivat tärkeitä, mutta työttömyyskorva- uksia koskeva ehdotus oli kuitenkin keskeinen. Se toteutui vasta 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Kahra pyrki ylittämään uusklassisen talouste- orian rajat ja Kalelan mukaan työvoimapolitii- kasta oli tullut osa ”elinkeinopolitiikkaa koko- naisuudessaan” (emt, 132). Suomessa oltiin sel- villä lordi Beveridgen hyvinvointivaltiollisista suunnitelmista ja myös Ruotsissa tapahtuvasta kehityksestä.
Talousneuvoston työvoimajaosto ehdotti vuonna 1946 eräänlaista periaateohjelmaa, jossa jaosto asetti itselleen kaksi tehtävää: ”työvoima- kaaderien totaalinen esiinvetäminen ja niiden tarkoituksenmukainen sijoittaminen” (Kalela 1989, 146).
Työvoima-asioiden hallinnollinen tilanne oli 40-luvulla sekava: valtiollista säätelyä toteutti kolme ministeriötä: kulkulaitosten ja yleis- ten töiden ministeriö, sosiaaliministeriö sekä kauppa- ja teollisuusministeriö. KTM:öön oli perustettu ammattikasvatusosasto ja amma- tinvalinnanohjaustoimisto. Lisäksi neljäntenä
14