Page 11 - Merimies 2 2016

aimo myräkkä
Sata vuotta eikä suotta!
Hii-o-Hoi!, sanoo aimo. Merimies-unioni täyttää 100 vuotta. Ei aimo ihan niin vanha ole, että muistaisi unionin perustamisen, mutta monessa herra Myräkkä on ollut mukana ja paljon nähnyt. Nyt sopii muistella menneitä.
aimon lapsuus oli merenkulun kyllästämä. Isä oli Jätkäsaaressa töissä. asunto oli satamasta kivenheiton päässä. Pienenä aimo oleskeli paljon satamassa, katseli laivoja ja mietti, mistä ne oikein tulivat ja minne menivät. Laivat olivat pääosin höyryaluksia, joissa oli keskellä ”brygga” ja sen alla muutama hytti. Perässä oli lisää hyttejä miehistölle. aimon isä kertoi, että tällaisia paatteja kutsut- tiin nimellä ”midship”.
aimoa yritettiin ojentaa kunniallisille tavoille. Naapurissa sijaitsi kaksi merimieskapakkaa: Kannas ja Salve. aimo muistaa kuin eili- sen päivän 55 vuotta sitten tapahtuneen yksipuolisen keskustelun mummon kanssa. Se kuului näin: ”Muista sitten poika, että noihin ravintoloihin et mene ikinä! Niissä käy vain juoppoja merimiehiä.” Saattoi silloin niin ollakin. Nyttemmin aimo on uhmannut mum- mon kieltoja. Merimieskapakoita oli toki muuallakin. vrmaan Kot- kan Kairostakin miehenalkuja varoiteltiin.
mutta aimo oli saanut kipinän merielämään. Koulu ei oikein maistunut villille nuorukaiselle ja niin aimo päätti lähteä merille 15-vuotiaana. Tuumasta toimeen.
unionin toimisto oli tuohon aikaan Neitsytpolulla. urhein mie- lin, tosin huojuvin jaloin ja perhosia vatsassa aimo meni sinne. Kä- vi ilmi, että aimo kelpaisi messikalleksi pariinkin rahtilaivaan. Ei muuta kuin kotiin kamoja pakkaamaan.
vaan suunnitelma ei sopinut äidille. Hän ilmoitti ykskantaan, et- tä hänen poikansa ei merille lähtisi – ainakaan vielä. Myräkän me- riura tyssäsi tähän. Kaipuu ulapalle kuitenkin jäi ja veri veti raikkai- siin tuuliin. aikamiestä äiti ei voinut enää kieltää.
Suomi on aina tarvinnut sekä laivoja että merimiehiä. Onneksi me- rimiehet ymmärsivät jo varhain yhdistymisen edut ja voiman. unionin alkutaipaleen ajat olivat ankaria. Merellä ei pärjännyt kuka tahansa.
Höyrylaivoilla oli monia jo unhoon vaipuneita ammatteja. Oli timpureita, ”donkkeja” ja sähköttäjiä eli ”titareita.” Konepäälli- kön kanssa hommia hoitelivat masinisti, rasvari ja ”repari”. Kovim- mille joutui kolilemppari. Hän paiskoi lapiolla hiiliä kuumassa konehuoneessa isojen höyrykoneiden vatsaan. Kun arinat puhdistettiin, vei tämä mies kärryillä kuonat ulos laivan kyljessä olleesta aukosta suoraan mereen. Talvella lankonki saattoi jäätyä ja miespolon tyhjennyskeikka jäädä viimeiseksi. Meni mereen mies kärryineen.
Pitihän miehistö ruokkiakin ja tätä varten oli kokki apulaisineen sekä messipoika.
Jos oli ankara merenkäynti, tarvittiin melkoista akrobatiaa, jotta saatiin kattilat ja pannut pysymään hellalla. Hii-O-Hoi! On se ollut aika elämää, tuumii aimo.
merenkulun romantiikka kasvoi mahtaviin mittasuhtei- siin. Matkat vaikkapa Rio de Janeiroon kestivät viikkoja. Perilläkin oltiin pitkään, sillä nostokurkia tai muita purku- ja lastauslaitteita ei ollut. Ruuman tyhjentäminen lastista oli kovaa ja vaarallista hom- maa. Matkustajaliikenteen höyrylaivoissa puolestaan oli tyyliä. Tar- joilijat olivat univormuissa ja ruoka-aika ilmoitettiin siten, että pic- colo kulki pitkin käytäviä lyöden samalla gong-gongia. Hii-O-Hoi! Merimiehet näkivät vieraita maita ja kokivat huimia seikkailuja sata- missa – varsinkin kun lisäsivät kertomuksiinsa ison ripauksen omi- aan. Pitkillä reissuilla ehti hioa juttuja, joita maakravut silmät ym- myrkäisinä kuuntelivat maailmanmatkaajien palattua.
maatamme pidettiin eräänlaisena mukavuuslippumaana, sillä merimiesten palkat olivat alhaisia. Myöhemmin alettiin liput- taa laivoja ulos. Merimies-unioni ei katsellut moista hyvällä, ei var- sinkaan sen jälkeen kun johtoon tuli legendaarinen niilo Wälläri. aimo muistaa lehtikuvan, jossa näkyi Wällärin pää sekä hänen peu- kalonsa ja etusormensa, jotka olivat noin 5 sentin päässä toisistaan kuin mittaa näyttäen. Kuvateksti oli seuraava: ”Hei pojat, jää on jo näin paksua, aloitetaan lakko”.
varustamot alkoivat 1960-luvulla hankkia midship-laivojen tilalle kuivarahtialuksia. viimeinen isku meriromantiikalle tuli ro-ro alus- ten myötä. Ei ollut merimiehellä enää aikaa hillua sataman kapakas- sa. Rahtia ajettiin tiukan aikataulun mukaisesti. Myös matkustaja- laivat kasvoivat ja työtahti kiristyi. Nykyajan jättiläismäinen risteilijä ei enää laivaa juuri muistuta. aimon mielestä se on uiva laatikko. Järkyttävän massiiviset rahtialuksetkin kauhistuttavat vanhaa merenkulkijaa.
Kauas on tultu siitä, kun merenkulku oli romanttista ja Merimies-unioni nuori. Meriväki ja varustamot ovat vääntäneet kättä aina silloin tällöin
koko liiton historian ajan. unioni on tinkimättä ajanut jäsentensä etuja. vaikka unioni onkin nyt 100-vuotias, uskoo aimo, että sil- le passaa erään viskitislaamon käyttämä motto: Still going strong.
2016 • 2 // MS 11