Page 20 - Merimies 4 2015

kynävuoro
tämä rakkaus ei ruostu – pikalähtö merille avasi uuden maailman
lähtö merille tapahtui nopeasti. Kun laivastoasemalla neilmavasaralla seitsemään kansallisuuteen kuuluvien meri-
juotiin asepalveluksen päättyessä lähtökahvit ja iskettiin sotilas- passi kouraan, niin matkalla Upinniemestä Helsinkiin poikkesin passitoimistossa hakemassa merimiespassin. Olimme leikitelleet tykkivene Karjalassa ajatuksella, että lähdemme merille kun intti on ohi. Päätin pistää unelmat todeksi.
Merimiesten luukulta passin sai saman tien. Kohtuullisen rillut- telun jälkeen menin seuraavana päivänä Katajanokan myllyyn laiva- paikan toivossa. Kotikulmille jääminen ei juuri silloin kiinnostanut. Tupakansavuisessa tilassa istui miehiä odottamassa työnvälittäjää. Hän tarjosi paikkoja matruuseille, timpureille ja moottorimiehille. Muutamaa messikalleakin onnisti. Tekijöitä ja työpaikkoja oli tarjol- la. Vienti veti. Teollisuuden pyörät pyörivät täysillä. Oli varaa valita.
– Olisi vielä yksi paikka, työnvälittäjä huikkasi. Ruotsalaiseen villin linjan kuivalastialukseen M/S Sydlandiin tarvitaan junkkia. Tajusin mahdollisuuteni. Nostin käteni. Pesti sinetöitiin merkitse- mällä nimeni rullaan. Tie maailman merille oli auki.
Kiirettä piti, sillä Hietalahden telakalla kunnostettavana olleen aluksen oli määrä lähteä liikkeelle parin tunnin kuluttua. Ajoin tak- silla kotiin Myllypuroon ja jätin auton odottamaan. Kaappasin muovipussiin vaatteita, kirjoja ja kirjoitusvehkeitä. Äidille kirjoitin viestin: ”Olen lähtenyt merille”. Miten pitkäksi aikaa ja mihin päin maailmaa, sitä en tiennyt.
Aloin ymmärtää ruosteen ja merimiehen ikuisen suhteen.
Hietalahdessa lähtövalmistelut olivat loppusuoralla, kun il- moittauduin förstille. Jännitti, kun hinaajat alkoivat kiskoa suurta alusta telakan altaasta ja sen täkki alkoi täristä omien potkurien voimasta. Hollantilainen poosu opasti isällisesti, miten tartutaan hinaajan löysäämään hinausköyteen. Suomalainen matruusi sa- noi, että jalat voi mennä, jos nailonköysi katkeaa. Päädyimme Hel- singin kasuunille odottelemaan tietoa matkan suunnasta.
Seuraavasta päivästä lähtien aloin ymmärtää ruosteen ja meri- miehen suhteen ikuisen luonteen. Hakkasin ruostetta käsin ja pai-
miesten kanssa matkalla Quebeckiin. Sieltä ajoimme paperilastissa Lontooseen, josta tyhjänä Kemiin hakemaan suomalaista paperia. Ruostetta tuli sitä mukaa kun vanhasta päästiin eroon. Pidem- päänkin olisin seilannut, jollei minua olisi hyväksytty opiskelijaksi Tampereen yliopistoon. Opiskelu oli rentoa, koska olin päättänyt
palata merille, ellen selviä tentistä.
Merimies-Unioniin liityin, kun aloin tehdä opinnäytettä meri-
miesten tiedotusoloista. Seilasin opintoihin liittyen parina talvena Itä- ja Pohjanmerellä Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön M/S Hektok- sella ja Balticilla. Viimeisimpään sain puolimatruusin pestin. Lai- vatoverit ihmettelivät uteliaisuuttani. Syyn kerroin vasta ulosmak- supäivänä. Tutkimustahan tässä oltiin töiden ohessa tekemässä. Kipparikaan ei sitä tiennyt.
Lyhyestä merimieskokemuksesta oli apua, kun toimin myö- hemmin Mepassa ja tässä Merimies-lehdessä toimitussihteerinä sekä tein radio- ja tv-ohjelmia merenkulkijoista, merialasta, Stuttho n merimiesvangeista ja niilo Wälläristä. Lämmöllä ja kunnioituksella muistelen edeltäjääni pekka kinnaria rehtinä työ- toverina ja tuotteliaana merimieskirjailijana, runoilijana ja valokuvaajana. Silloisessa puheenjohtajassa ja aidossa työn san- karissa reijo anttilassa näin annoksen vahvaa Wälläriä, vaikka hän ei itse sitä tainnut myöntää. Vakaan ja viisaan työsuojelusih- teerin erkki ukkosen ohjeista on ollut apua elämän myrskyissä nykypäivään asti.
pertti rönkkö
Kirjoittaja on vapaa monimedia- toimittaja, tuottaja ja kirjeenvaihtaja Berliinissä. Hän toimitti Merimies-lehteä vuosina 1978–1982.
20 MS // 4 • 2016