Page 53 - Työpoliittinen aikakauskirja 3 2017

Työpoliittinen aikakauskirja 3/2017
Artikkeleita
kään puolisolleen tai lapsilleen, kuinka pahasti asiat oikeasti olivat. (Oinonen 2016.)
Positiivinen uudelleenarviointi (positive reappraisal) ymmärretään pyrkimyksinä nähdä tilanteessa positiivista merkitystä, joka koh- distuu esimerkiksi persoonalliseen kasvuun ja kehittymiseen ihmisenä (Folkman ym. 1986). Tarinoissa tuli esiin toivo ja positiivinen suun- tautuminen tulevaisuuteen. Toisaalta taas vai- nosta saatettiin syyllistää itseä ja omaa toimin- taa. Tarinoissa näkyi ymmärrys siitä, että vas- taavanlainen tilanne saattaisi laukaista toistami- seen traumatisoitumisen. Positiivinen uudelleen arviointi kohdistui persoonalliseen kasvuun, ja se näkyi vainoamiskokemuksesta oppimisena. (Oinonen 2016.)
Yhdessä tarinassa asiakkaan vainotekoja ja käyttäytymistä ymmärrettiin ja se sai uuden merkityksen, jolloin teoista tuli hyväksyttävää. Vainoamistekojen nähtiin aiheutuneen asiak- kaan pettymyksestä työtekijän vaihtumiseen vai- keassa tilanteessa. (Oinonen 2016.) Folkmanin ym. (1986) mukaan tämä voidaan nähdä etään- nyttämisenä (distancing). Siinä on pyrkimyksiä nähdä asia valoisalta puolelta ja kieltäytyä näke- mästä sen todellista luonnetta tai vakavuutta.
Lopuksi
Artikkelissani toin esiin tutkimukseni tuloksia kunnallisen lastensuojelun sosiaalityöntekijöi- den kokemuksista vainotuksi tulemisesta työs- sään. Aihetta ei ole tutkittu juuri lainkaan kan- sainvälisesti tai kansallisesti, vaan tutkimukset ovat keskittyneet sosiaali- ja terveysalalla terve- ysalan ammattilaisiin. Tutkimustulokset lisäävät tietoa vainoilmiöstä ammattilaisiin kohdistuen. Artikkelissani keskityin tuomaan esiin vainon vaikutusta työntekijän arkeen.
Vaino on erittäin haavoittavaa ammattilaiselle. Ilmiö tulee tunnistaa yhteiskunnallisena kysy- myksenä eikä yksityisenä valintana (Nikupeteri 2016). Se ylittää julkisen ja yksityisyyden rajan ja siirtyy instituution rajan yli työpaikalta kotiin arkea varjostamaan. Vaino verkostoituu vainon kohteeksi joutuneiden työntekijöiden perheen-
jäsenille, joista tulee vainon toissijaisia uhreja. (mm. Spitzberg & Cupach 2007; Nikupeteri & Laitinen 2015). Verkoston jäsenet saattavat sijaistraumatisoitua ja heille voi kehittyä masen- nusta ja stressioireita (Spitzberg & Cupach 2007). Vaino muuttaa rooleja ja identiteettiä: auttajasta tulee uhri ja lapsesta suojelija. Vaino kehittyy monimuotoisena ja prosessinomaisena ilmiönä, eikä sen alkamista tai päättymistä pysty ennusta- maan. Vainoteoilla voidaan terrorisoida työnteki- jän työtä ja arjen elämää ja äärimmillään työnte- kijä joutuu pelkäämään vahingoittumista ja kokee jopa pelkoa kuolemasta. Läheisten luoma suoja- verkosto on merkityksellinen tuki vainon uhrille. Keskeistä selviytymisen kannalta on kuitenkin vainon loppuminen. (Oinonen 2016.)
Ammattilaisiin kohdistuvan vainon näkymi- nen sosiaalisessa mediassa on kyseisen vainon erityinen piirre. Sosiaalista mediaa käytetään perättömien valheiden levittämiseen sosiaali- sessa toimintaympäristössä. (Oinonen 2016.)
Työntekijät käyttivät henkilökohtaisia selviy- tymisstrategioita: yhteenottoa, suunnitelmallista ongelmanratkaisua, itsekontrollointia, etään- nyttämistä ja positiivista uudelleenarviointia (Oinonen 2016). Vainoamisen uhreille suositel- laan usein elämäntavan muutoksia ja turvasuun- nitelmia. Niihin sisältyy ulkoisen ja sisäisen tur- vallisuuden vahvistaminen, vainoamistekojen tarkka dokumentointi ja tarkkaavaisuus joka- päiväisessä elämässä. Vastaavat ovat välttämät- tömiä myös vainon kohteeksi joutuneelle ammat- tilaiselle. Muutokset ja turvasuunnitelmat eivät saa kuitenkaan vahvistaa vainotun eristäytymistä (ks. Pathe 2002).
Vainottuna oleminen estää sosiaalityönte- kijän mahdollisuuden tavalliseen elämään (ks. Nikupeteri & Laitinen 2013). Ammattiasema ja työtehtävässä toiminen voivat vaikuttaa työnte- kijän toimintakykyyn, psyykkiseen terveyteen, läheisiin, turvallisuuteen ja hyvinvointiin vah- vasti heikentäen niitä ja estää normaalin elä- män. Vainoamisella on lähtemättömiä ja kehä- mäisiä vaikutuksia työn, henkilökohtaisen ja perhe-elämän välillä (ks. Littlechild 2016). Työ
53