Page 54 - Työpoliittinen aikakauskirja 4 2017

johdonmukaisesti. Myös työmotivaatio vaatii säi-lyäkseen jatkuvaa ärsykevirtaa ja siihen pätee sama sääntö kuin c-vitamiineihin: eilisen vita-miinit eivät tänään enää auta. Askeettinen työ-ympäristöperinteemme on onneksi väistymässä. Kaupunki tuottaa kasvua rennolla otteella, pakottamatta. Tätä voisi kutsua luonnolliseksi tuottavuudeksi, johon me ihmisetkin lähtökoh-taisesti pyrimme. Työpaikallakin kannattaa kat-soa käyttöohjetta, varsinkin näin murrosaikana. Ja hyvän sään aikana eikä vasta savun hälvettyä. Ratkaisuja kaupunkien hallitsemattoman kehityksen kahlitsemiseksi Edellä käytimme kaupunkikehitystä työelämän kehityksen vertailukohtana. Yksinkertaistimme kaupunkikehityksen seuraaviin ilmiöihin: työnjaon kehittyminen, sosiaalisuus, ei-luon-nollisuus, kauppapaikkavaihto, resurssien keskittyminen, huokoiset rajat ja ärsykkeet. Tunnistamme yksinkertaistuksen riskit ja siksi onkin syytä lopuksi vielä pohtia, olisiko kaupun-kikehityksestä käydystä keskustelusta opittava jotain yleisempää. Mielestämme ehkä tärkein opetus liittyy kompleksisuuden hallinnan pyrki-mykseen ja valmiiden ratkaisuiden tavoitteluun. Olemme kuuluisan kaupunkitutkija Jane Jacobcsin (1961) kanssa samaa mieltä, että val-mis kaupunki on dystopia samalla tavalla kuin on täydellinen organisaatiokin. Jacobsin yhtenä kritiikin kohteena olivat Le Corbusierin (1929) kaltaiset modernistiarkkitehdit, jotka halusivat ratkaista kaupunkien hallitsemattoman kas-vun eristämällä kaupungin eri funktiot, esimer-kiksi työn ja asumisen, toisistaan. Perusteluna LeCorbusier ja modernistit yleisemminkin käyt-tivät tilasto-matemaattista analyysiä. Ei liene sattumaan, että samaan aikaan myös työn orga-nisaatiota kehitettiin funktionaalisen työnjaon ja hierarkioiden ehdoilla. 3 “It [was] a question of order versus disorder, of disciplined, or well-planned urban development versus a more haphazard, hit-or-miss approach,” (Miller, 1986, )Toinen Jacobsin kritiikin nuoli osui 1900-luvun ehkä merkittävimpään kaupunkiflosofin Lewis Mumfordiin, joka myös edusti modernis-tien tavoin valmiin kaupunkitilan tavoittelun ihannetta. Suomessa Tapiolan puutarhakaupun-gin flosofa oli melkein suora kopio Mumfordin ajattelusta. Elämäkerran kirjoittajan mukaan Mumford tavoitteli äärimmilleen suunnitel-tua järjestystä satunnaisen kehityksen sijaan3 (Miller, 1986, ). Mumfordin mukaan slummiu-tuvat kaupungit olivat kaukana siitä paratiisin tilanteesta, joka vallitsi vielä 1800-luvun kylissä ja kaupungeissa. Paratiisiin paluu edellytti kui-tenkin kylmää järkeä, oikeanlaista teknologiaa ja hyvää suunnittelua (Kargon, Molella, 2008): ”Hyvä suunnittelu merkitsee…lasta puuhamassa turvallisessa ja rauhallisessa maailmassa, rakas-televan parin leikkiä huoneessa, mihin syreenien tuoksu virtaa avoimesta ikkunasta, tai sirkko-jen siritystä alhaalla levittäytyvästä puutarhasta” (Mumford, 1949, 362). Suomessa hyvin vastaavalla tavalla ajatteli Tapiolan puutarhakaupungin isänä tunnettu Heikki von Hertzen: ”Nykyiset suurkaupungit ovat suuria ihmismateriaalin tuhoajia. Suvut sammuvat. Ne eivät kestä kaupunkielämän pai-neita… nykyinen kaupunkimiljöö, terrorisoivan liikenteen, jatkuvan hermojännityksen, pako-kaasujen, noen ja pölyn kyllästämä, on jo biolo-giselta kannalta katsottuna kelvoton ympäristö ihmiselle.” (von Hertzen 1956). Von Hertzenin toimittamassa Valtakunnan suunnittelu -leh-dessä varoiteltiin Tukholman, Lontoon ja New Yorkin slummiutuvien kaupunkien kohtalosta, jos vaurastumisen alkuun päässeet suomalaiset eivät pidä varaansa. Jane Jacobs (1961) vertasi Mumfordin romanttista kaupunki-ideaalia 1800-luvun teh-daskaupunkeihin, joissa järjestyksestä vastasi-vat patruunat yhdessä opettajien ja vanhempien kanssa. Hänen mukaansa Mumfordin ja myös