Page 32 - MS_5_2018

AIMO MYRÄKKÄ
Miten suomen merenkulku liittyy joulupukkiin?
SE ON MYRÄKÄN AIMO, joka toivottelee kaikille merenkulkijoille Hyvää Joulua. Sehän se on kohta käsillä.
Aimo on kirjoitellut merenkävijöiden elämästä, hyvistä ja huo- noista asioista jo vuosia. Vaan eräs seikka on jäänyt huomiotta ja koska mitään hirveän kamalan kauheata ei ole juuri nyt horisontis- sa, ajatteli Myräkkä luoda silmäyksen suomalaisen merenkulun historiaan. Yllättävää kyllä, joulupukki liittyy tähän asiaan.
On sanottu, että Suomi on saari ja niinhän se eräässä mielessä onkin. Vähän on teitä maista, mutta paljon on väyliä laivoille ja pienemmillekin pursille. Niinpä on jo muutaman vuosisadan aika- na jouduttu opettelemaan, miten merellä oikein ollaan ja sitä kun- nioitetaan. Me suomalaiset olemme kautta aikojen olleet kovassa maineessa monellakin tavalla. Merimiehet ovat olleet karskeja miehiä ja on selvää, että heidän mahdollinen alkoholin käyttönsä on suuresti liioiteltu.
Ensimmäiset ankaran meren ja sään taltuttajat olivat töissä Ruotsi-Suomen postissa. Kyseinen laitos perustettiin jo niinkin varhain kuin 1638 ja postinkantajia tuli heti valtion leipiin.
Kovimmat posti-/merimiehet olivat kuitenkin reitillä Tukholma– Grisslehamn–Ahvenanmaa–Turku. Nämä rohkeat postimiehet oli- vat hyviä merimiehiä. Kelissä kuin kelissä he toivat pienillä pursillaan kirjeitä sekä joskus arvotavaraa tällä reitillä. Myrsky tai tyyni niin pos- ti vietiin perille. Kun meri talvella jäätyi, nämä pelottomat miehet lykkäsivät venettään jäätä pitkin kunnes pääsivät sulaan. Tässä olivat siis ensimmäiset todella kovat merenkulkijat Suomessa.
Meni muutama vuosisata ja alusten koko kasvoi. Ahvenanmaa oli itseoikeutetusti mukana, kun ruvettiin rahtaamaan lastia maail- man eri kolkkiin. Tuli suuria purjeveneitä ja samalla käyttöön tuli tuttu sanonta:”Merimiehen muija ja kalamiehen koira ruikuttavat rannalla”: (tai jotain sinnepäin. Vaikka Aimo onkin jo iäkäs, ei hän- kään ihan kaikkea muista.)
Purjeilla maailmalle
Ehkä legendaarisin varustamo on Ahvenanmaalainen Erikson. Sen perustaja Gustav Erikson syntyi 1882 ja lähti merille jo 10-vuotiaa- na. Vähitellen hän yleni aina kapteeniksi asti ja perusti myöhemmin oman varustamon.
Hii-o-Hoi! sanoo Aimo! Tässä meillä vasta aito merikarhu!
Hän osti isoja purjelaivoja ja alkoi kuljettaa vehnää varsin hui- malla reitillä Australiasta Eurooppaan. Näillä matkoilla kierrettiin Kap Horn eli Hyvän toivon niemi ja se oli miesten homma. Viimei-
set Kap Hornin kiertäjät siirtyivät tyynemmille vesille alun toista- kymmentä vuotta sitten muistaa Aimo.
Parhaimmillaan oli Eriksonilla peräti 46 purjelaivaa. Tunnetuim- mat niistä olivat nykyään Maarianhaminassa eläkepäiviään viettä- vä Pommern sekä Yhdysvaltoihin joutunut Moshulu. Kuuluisimpia aluksia oli nopea Herzog Cecille, jolla rahdattiin vehnää maapallon toiselta puolelta.
Matkat kestivät kuukausia ja meri ei suinkaan ollut aina tyyni. Var- sin Kap Horn on edelleen kuuluisa hurjista säistään tietää Aimo.
Tässä on varsin merkittävä osa suomalaista merenkäyntiä. Saat- taapa olla, että noilta ajoilta on syntynyt sanonta: ”Merimies on erimies”.
Purjelaivojen aika alkoi kuitenkin olla lopussa kun höyrylaivat tulivat. Matkanopeus ei järin huikea alussa ollut – alle 10 solmua. Jos matkaan lähdettiin vaikkapa Kotkasta Buenos Airesiin, niin edestakainen matka kesti noin kolme kuukautta. Noihin aikoihin olivat suomalaiset merimiehet niitä harvoja, jotka pääsivät näke- mään muutakin kuin lähivesiä.
Monia laulujakin sepitettiin, joiden tarkkaa todenperäisyyttä so- pii ihmetellä. Sävellettiin sellaisia, kuten:” Kuubalainen serenadi”, jossa tultiin kapakasta kai hiukkasen horjuen. Mene ja tiedä, mutta merimies näki enemmän kuin maakravut. Taisipa olla jopa niin, että matkojen eri vaiheisiin laitettiin hieman lisää ”vahvistusta” kun niitä kerrottiin vaikkapa Kotkan ravintola Kairossa tai Helsin- gissä olivat samanlaisia tarinaiskupaikkoja Kannas sekä Salve. Sen verran kuuluisia olivat, että Aimon mummo kielsi nuorta tyttären- poikaa ikinä menemästä kumpaankaan. Vaikka Aimo asuikin sata- man vieressä, ei tullut mentyä. Myöhemmin on tullut uhmattua mummon neuvoja.
Villiä menoa
Takavuosina oli ajella laivoilla paitsi linjaliikennettä, niin myös ns. ”villi linjaa”, jossa mentiin rahdin perässä pitkin maailmaa. Kun laiva saatiin purettua, oli jo seuraavan rahdin paikka tiedossa. Kap- teeni joutui suunnistamaan varsin eksoottisiin paikkoihin. Suo- messa ei käyty kovinkaan usein, mutta ulosmaksun saattoi ottaa missä vain ja sitten pyrkiä kotiin.
Tämäkään ei ihan jokaiselle sopinut. Kun tuli kotiin, saattoi käydä niin, että lapset olivat kasvaneet sen verran, etteivät isää enää tunte- neet. Pahimmassa tapauksessa ei isäkään tuntenut uusia lapsia...
Kovia merimiehiä sanoo Aimo.
32 MS // 5 • 2018