Page 16 - Työpoliittinen aikakauskirja 2 2017

Artikkeleita
Työpoliittinen aikakauskirja 2/2017
vasta 1960-luvulla ohjauksen merkitys kasvoi. Säädöspohjaisestikin otettiin lähtökohdaksi ihmisen kiinnostuksen kohteet ja vapaus valita alansa ja ammattinsa.
Aktiivinen työvoimapolitiikka välittyi Suomeen sekä OECD:n kautta että suoraan Ruotsista. EFTA-vapaakauppasopimuksen myötä tuotantokoneistoon ja sen tehokkuuteen oli investoitava ja tässä kuvaan tuli mukaan aktii- vinen työvoimapolitiikka: investointipolitiikka edellytti työvoiman liikkuvuuden edistämistä alojen, alueiden ja ammattien välillä.
Valtionhallinnon järjestelyt olivat kuitenkin tavallaan jäljessä ajattelutavan edellyttämästä politiikan toteutuksesta. Työvoimahallinnolla ei ollut keskusvirastoa. Vuonna 1962 asetettiin työmarkkinatutkimuksen neuvottelukunta, jonka tehtävänä oli ”työvoimaprognoosien laa- timiseen liittyvät kysymykset”. Tämäkin korosti työmarkkinoihin liittyvän ajattelusuunnan voi- mistumista.
Parempiin työvoimapalveluihin
Työvoimatoimistojen vuoden 1973 organisaa- tiouudistuksen yhteydessä alettiin vaatia koordi- noitua ja kokonaisvaltaista palvelua, kansalaiset muuttuivat ”asiakkaiksi”. Henkilöstön piti omak- sua uudentyyppinen ajattelumalli, kyse oli ylei- sistä palveluista, kuten työnvälitys- ja ohjauspal- veluista. ”Työ oli tavallaan irrotettava konkreet- tisesta kohteestaan ja hahmotettava käsitteel- lisesti”. Pyrittiin siirtymään kokonaisvaltaisiin koordinoituihin työvoimapalveluihin.
1970-luvulla koetettiin omaksua aktiivisen työvoimapolitiikan käytäntöjä. Ammatillista koulutusta laajennettiin, eroraha ja työttö- myyseläke otettiin käyttöön ja perinteisen työ- linjan merkitys väheni. Työllistämisen, korva- usten, työnvälityksen ja ammatinvalinnanoh- jauksen koordinoitu käyttö alkoi nousta esille. Työvoimaministeriö julkaisi vuonna 1974 ensimmäisen työvoimapoliittisen ohjelmansa. Ohjelmassa työvoimapolitiikan päämäärä mää- riteltiin niin, että ”täystyöllisyys on koko yhteis- kuntapolitiikan keskeinen päämäärä. Pyrkimys
kohti täystyöllisyyttä edellyttää siten useiden yhteiskuntapolitiikan lohkojen samansuun- taista toimintaa. Erityisesti työvoimapolitiikan näkökulmasta on tähdennettävä työllisyysta- sapainon laadullisia, aloittaisia, alueittaisia ja ajalliseen ulottuvuuteen liittyviä näkökohtia. Täystyöllisyys nimenomaan työvoimapolitiikan päämääränä merkitseekin pyrkimystä työvoiman kysynnän ja tarjonnan määrälliseen ja laadulli- seen tasapainoon eri aloilla ja alueilla sekä lyhy- ellä että pitkällä aikavälillä” (Työvoimapoliittinen ohjelma 1974, 230). Työvoimapula oli nostanut esille vaatimuksia vierastyövoiman maahan- tuonnista, ohjelmassa nostettiin esille yritys- toiminnan alueellinen sijoittuminen ja siihen vaikuttaminen. 1970-luvulla työttömyys nousi kahden prosentin tasolta kuuteen prosenttiin, mutta tämä tapahtui keston kasvun kautta, joten työttömyyttä kokeneiden henkilöiden määrä ei kasvanut. 1970-luvulla pitkäaikaistyöttömäksi katsottiin yli kahden kuukauden yhdenjaksoinen työttömyys, 1980-luvulla raja muutettiin yhdeksi vuodeksi.
1980-luvulla työttömyyskorvausjärjestelmää parannettiin. Vuoden 1988 työllisyyslaki puo- lestaan jatkoi ”temppujan aikaa” kun velvoite- työ ulotettiin laajamittaisesti nuoriin ja pitkä- aikaistyöttömiin. Yrittäjäraha otettiin käyttöön 1980-luvulla. Nuorten yhteiskuntatakuu tuli voimaan vuonna 1981 ja vakiinnutettiin kolme vuotta myöhemmin. Se merkitsi alle 25-vuoti- aiden koulutukseen, harjoitteluun ja työhönsi- joittumiseen ohjaamista. Vuoden 1988 työlli- syyslaki varmisti ”temppujen ajan” jatkumisen kun työllistäminen taas nostettiin painoalueeksi. (Kalela 1989). Koulutuksen ja työmarkkinoiden väliset yhteydet ovat olleet Suomessa varsin tiu- kat. Esimerkiksi 1980-luvulla lisättiin ylioppilas- pohjaisia ammatillisen koulutuksen aloituspaik- koja ja peruskouluihin tuli 10. luokka.
1990-luvun kriisi ja nousu
1990-luvun alussa, vuosina 1991–93, Suomessa koettiin voimakas talouskriisi, joka oli seurausta useasta yhtäaikaisesta tekijästä, kuten maail-
16