Page 13 - Työpoliittinen aikakauskirja 3 2017

Työpoliittinen aikakauskirja 3/2017
Artikkeleita
Dynaamisempi talouskasvua vahvistavan yhteistyön ja kompromissien ajattelutapa alkoi vahvistua 1960-luvulla, kun vuosien 1942- 1955 hinta- ja palkkasäännöstelyn päättymi- sestä oli kulunut muutamia vuosia. Yhteistyö työnantajakeskusjärjestöjen ja ammattiyh- distyliikkeen välillä johti siirtymään, jossa valtiovallan, työnantajien ja ammattiyhdis- tysliikkeen kolmikanta vahvistui, vaikka van- han nelikannan perintönä maataloustuotta- jien ote tulonjakopolitiikassa säilyi vahvana. Työmarkkinajärjestöt olivat aloitteellisia lap- silisäjärjestelmän synnyssä (1947–1948), työt- tömyysvakuutuksen uudistuksessa (1960) ja työeläkejärjestelmä muotoilussa (1961). Työmarkkinakeskusjärjestöjen aloitteellisuus suomalaisen sosiaaliturvan luomisessa johti siihen, että työmarkkinajärjestöt saivat vah- van myötämääräämisoikeuden niin lapsilisä-, sairausvakuutus-, työttömyysturva- kuin työ- eläkejärjestelmiin. Tämä on vaikuttanut olen- naisesti suomalaisen ansiosidonnaisen sosi- aaliturvan kehitykseen (Eläkevalta Suomessa 2011; Hannikainen &Vauhkonen 2012; Kangas 2006 ja 2007). Esimerkiksi vuoden 1974 tulopo- liittisessa sopimuksessa (Lindblom-sopimus) lapsilisiin tehtiin suuret in aatiokorotukset ja työeläkkeiden työssäolovuosien mukaan las- kettava vuosittainen eläkekertymä nostettiin 1 prosentista 1,5 prosenttiin. (Bergholm 2012, 283–292 ja 333–357.)
Syntyneistä rakenteista Suomen työmark- kinasuhteiden kannalta olennaisia ovat erityi- sesti palkka- ja hintasäännöstely, lapsilisäjär- jestelmän synty, työttömyysvakuutus, työelä- kejärjestelmä ja tulopoliittiset kokonaisratkai- sut. Monet näistä loivat pysyviä rakenteita ja rakensivat enemmän tai vähemmän kestäviä toimintatapoja. Suomeen muotoutui valtioval- lan ja työmarkkinajärjestöjen vuorovaikutus, joka uusiintuvana toimintatapana muodostui suomalaisen yhteiskunnan rakenteeksi.
Kansainvälisessä vertailussa Suomen kolmi- kantaisen työmarkkinasuhteiden erityispiir- teinä olivat pitkään valtiovallan pysyvä kiinnos-
tus, sitkeä puuttuminen ja vahva vaikutusvalta tulonjako- ja erityisesti palkkapolitiikkaan sekä työmarkkinajärjestöjen asteittain vahvistuva suunnittelu-, ohjaus- ja jopa hallintavalta ansi- osidonnaisessa sosiaaliturvassa. Tässä kaksois- sidoksessa valtiovalta on ollut työehtojen sopi- misessa työmarkkinajärjestöjen tontilla ja työ- markkinajärjestöt valtiollisen sosiaalipolitiikan muotoilussa mukana. Se on Suomessa kytkenyt valtiovallan ja työmarkkinajärjestöt poikkeuk- sellisen jatkuvaan ja läheiseen keskinäiseen vuorovaikutukseen. Suomen työmarkkinoiden tapahtumahistoria, yhteiskunnallisten toimin- tatapojen muotoutuminen ja institutionaalinen kehitys olivat valmistaneet keskeiset yhteis- kunnalliset toimijat vuonna 1968 alkaneeseen tulopolitiikkaan, jossa yhtä aikaa neuvotellaan palkoista, talouspolitiikasta ja sosiaalisesta pal- kasta. (Bergholm 2015, 34-35.)
Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) ja Elinkeinoelämän Keskusliiton (EK) teke- mät uudelleen arviot 1980-, 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla ovat asteittain rapauttaneet kol- mikantaisen sopimisen edellytyksiä (Bergholm 2011a). Paradoksaalisesti, EK:n tulopolitiikasta vuosina 2005-2007 tapahtuneen julkisen irti- sanoutumisen jälkeen on Suomessa tehty työ- ehtosopimukset vuosina 2011, 2013 ja 2016 maamme kattavimpien keskitettyjen tulopo- liittisten kokonaisratkaisujen puitteissa.
Työmarkkinasuhteet tutkimuskohteena
Kansainvälisen työmarkkinasuhteiden yksi kes- keisin kysymys on, miksi eri maiden työmark- kinajärjestelmien välillä on olennaisia eroja. Työlainsäädäntö, työehtosopimusjärjestelmä, valtiovallan suhtautuminen työtaisteluihin ja ammattiyhdistystoimintaan, työmarkkinajärjes- töjen voima ja vaikutusvalta sekä ammattiyhdis- tysliikkeen rakenne vaihtelevat maasta toiseen. Nämä institutionaaliset erot valtioiden välillä ovat paljolti säilyneet, vaikka kauppa, tuotanto ja rahoitus ovat kansainvälistyneet. (Hyman 1994 ja 2001.)
13