Page 18 - Työpoliittinen aikakauskirja 3 2017

Artikkeleita
Työpoliittinen aikakauskirja 3/2017
yhteistyöllä katkaisisivat in aatiokierteen. Siinä talous-, sosiaali- ja työpolitiikan ratkaisut sekä palkat ja työehdot yhdistettiin samaan pakettiin. Tätä vakauttamisen mallia kutsuttiin tulopolitii- kaksi. Vuonna 1964 talousneuvoston mietintö hahmotteli tulopolitiikkaa, jossa Suomen kaikki nelikantaiseen yhteistyöhön osallistuneet eli ammattiliitot, työnantajajärjestöt, maatalous- tuottajat ja valtiovalta, sitoutuisivat edistämään kansantalouden tasaista ja suotuisaa kehitystä.
Suomalaisen tulopolitiikan lähtökohtana oli, että kaikki saisivat osan koko kansantalouden tuottavuuden noususta. Kuva tulopolitiikan sisällöstä tarkentui talousneuvoston tammi- kuussa 1967 hallitukselle tekemässä selvityk- sessä. Tulopolitiikka nähtiin parhaaksi keinoksi rauhoittaa työmarkkinat ja hidastaa in aatiota. Talousneuvosto arvioi, että tulopolitiikka voisi siirtää kansantalouden kehityksen aiempaa tasaisemmalle kasvu-uralle. SAK ei ollut aluksi tulopolitiikasta innostunut. Talouspoliittinen asiantuntija Nils Nilsson suhtautui epäillen tulopolitiikkaan, joka oli suunnitelma hillitä työvoimapulan aiheuttamaa palkkain aatiota. Suomessa ei ollut työvoimapula, vaan työttö- myyttä ja maastamuuttoa.
Suomen markan devalvoinnin jälkeen hal- litus käynnisti vuonna 1967 neuvottelut talou- den vakauttamisesta työmarkkinajärjestöjen, Suomen Pankin ja maataloustuottajien kesken. Hallitus irrotti joulukuussa 1967 valtakunnanso- vittelija Keijo Liinamaan tulopoliittiseksi virka- mieheksi. Hallitusta neuvotteluissa edusti ensin valtionvarainministerinä ollut ja sitten päämi- nisteriksi siirtynyt Mauno Koivisto. (Urmas 1975; Myllymäki 1979; Mansner 1990; Pietiäinen 1995; Mattila 1992, 2000 ja 2005; Bergholm 2007 ja 2012.)
Suomen työmarkkinajärjestelmä oli moni- napainen. Keskustelut etenivät rinnakkain valtiovallan johtamina ja SAK - STK akselilla. STK:n toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki sekä SAK:n puheenjohtajat Niilo Hämäläinen ja Arvo Hautala yhdessä hahmottivat tulevan rat- kaisun sisältöä. Toimihenkilö- ja virkamiesjär-
jestöjen keskusliitto (TVK), akateemisten Akava, LTK ja MTK olivat myös sopimusta tekemässä. Monipolviset neuvottelut johtivat laajan tulo- poliittisen kokonaisratkaisun syntyyn maalis- kuussa 1968. Liinamaa I –sopimus kytki vuoden 1969 sopimuskaudella palkat, hinnat, korot, työt- tömyysturvan, eläkeratkaisut, maataloustuet ja monet muut asiat tiiviiksi paketiksi.
Tulopolitiikka tasoitti palkkaeroja ja paransi ammattiyhdistystoiminnan edellytyksiä. Tasasuuruiset tunti- ja kuukausipalkkojen koro- tukset suosivat pienipalkkaisia. Solidaarinen pennilinja oli vallitseva myös seuraavissa tulo- poliittisissa ratkaisuissa. Ensin STK ja sitten myös muut työnantajakeskusjärjestöt sitou- tuivat pidättämään ammattiliittojen jäsenten palkasta ammattiliitoille menevät jäsenmaksut. Valtiovalta antoi sivustatukea ammattiliitoille ja työnantajajärjestöille, kun lainsäädäntöä muu- tettiin niin, että työmarkkinajärjestöjen jäsen- maksut oikeuttivat vähennykseen verotuksessa. Luottamusmiesten työsuhdeturva ja toiminta- mahdollisuudet paranivat. Näin ammattiyhdis- tysliike kiinnittyi läheisemmin työpaikoille, kun liittojen jäsenmäärät nousivat ja luottamusmies- ten asema vahvistui.
Tulopoliittiset kokonaisratkaisut vakiin- nuttivat maataloustuottajille jo vuosina 1956 ja 1958 maataloustulolailla säädetyn oikeuden samanlaiseen ansiokehitykseen kuin palkansaa- jilla. Kuntien työehdot yhdenmukaistuivat, kun vuonna 1970 perustettu Kunnallinen sopimus- valtuuskunta neuvotteli ja sopi kuntien puolesta työmarkkinaratkaisut. Valtion virkamiehet sai- vat jo vuonna 1943 saamansa neuvotteluoikeu- den lisäksi myös sopimus- ja lakko-oikeudet. Valtion työntekijöiden ammattiliittojen sopi- muskumppaniksi perustettiin Valtion työmark- kinalaitos. Neljäntenä palkansaajakeskusjärjes- tönä STTK pääsi 1970-luvun lopulla neuvotte- luosapuoleksi tulopoliittisiin neuvotteluihin, vaikka aiemmin mukana olleet työmarkkina- keskusjärjestöt olivat lähes yksimielisesti sitä vastustaneet. (Mansner 1990 ja 2005; Pietiäinen 1995 ja 2009; Mattila 2000 ja 2005.)
18